Kapteenin kynä

Kauniston saappaat

Otin tehtäväkseni kirjoittaa ensimmäisen Kapteenin kynäni ensimmäisellä pitkällä vieraspelimatkallamme Uuteenkaupunkiin. Korihaiden kotiluola Pohitulli on tunnetusti yhtä antelias paikka vierasjoukkueelle kuin se on lähellä Kymenlaaksoa. Valinta oli luonnollinen, sillä meidän vaatimattomassa bussissamme loppuu tekeminen aika nopeasti kesken. Ainoa valinta oli päättää meno- ja tulomatkan välillä. Vaikka matka Uuteenkaupunkiin on pitkä kuin Vanttajan syliväli, on yleensä kotimatka tuntunut moninverroin pidemmältä ja tunnelma ollut aika lailla synkkä. Optimaalinen aika runosuonelle sykkiä.

Vaan toisin kävi. Menomatka meni nukkuessa ja nyt pitäisi oletetun ketutuksen sijasta kirjoittaa hymyssä suin voiton jälkeen. Lyhyellä urallani olen pelannut hieman yli 100 korisliigaottelua, ja tänään poistuin pohitullista muistini mukaan toista kertaa voittajana. Tunne on loistava, mutta enemmän pidän tunteesta joka oli joukkueen sisällä jo ennen matkalle lähtöä; tämä peli on voitettavissa. Keski-iältään liigan nuorin joukkue matkalla yhteen tilastollisesti viime kausien hankalimmista vieraskentistä voitto mielessä.

Joukkueemme koki melkoisen mullistuksen viime kauteen nähden. Ville, Lauri ja Durell lähtivät ulkomaille, BA ja Mixu löysivät uudet seurat Suomesta. Kaikille tasapuolisesti onnea ja menestystä! Allekirjoittanut ja Gonner jatkamme sähläämistämme takakentällä, Saksasta löytyi 'jokapaikanhöylä' Scoop Jordan ja Virosta kolmen sekunnin herra ja Hidalgo Anthony Brown. Viime kauden pelaajista jatkavat ja ovat valmiita pelaamaan isoja minuutteja Atte Perttu, Ilari Seppälä ja Erno Johansson. Uusina kasvoina nähdään uutta tulemistaan pääsarjakorikseen tekevä Teemu 'Hercules' Rintala ja ilmeisesti omia jalanjälkiäni Pohjois-Haagan yhteiskoulun ja Pussihukkien a-poikien kautta Kymenlaaksoon seurannut Aleksi 'Akpaso guy' Akpaso. Viime hetken täsmähankintana joukkueeseen liittyi myös tuleva alikersantti Hennalan kasarmilta, Samuli Vanttaja, joka on jo alkukauden peleissä osoittanut miksi häneen on löytynyt kiinnostusta Italian pääsarjaa myöten. Nuori ja nälkäinen joukkueemme takaa katsojille sekä hurraahuutoja että kauhunkiljahduksia; toivottavasti hurraat jäävät voitolle.

Viime kauden joukkueesta varsinkin joukkueen kapteenin Ville Kauniston koon 48 saappaat ovat vaikeasti täytettävissä. Vaikka muutama pelaaja sporttaa saman koon kenkiä (omani ovat valitettavasti 46), ovat Kauniston saappaat hyvin erikoiset. Korisliigan mestaruus ja MVP, vuodet ulkomailla sekä rautainen ammattilaisuus höystettynä turkulaiseen letkeyteen ovat hioneet Kauniston saappaista yhtä custom madet kuin Tuhkimon kuuluisat lasikengät. Kouvojen menestysmahdollisuuksien vähätteleminen pelkästään Villen lähdön ansiosta on kuitenkin väärin; kaikki muutkin Korisliigajengit joutuvat pelaamaan ilman Kaunistoa. Uusien hankintojemme ansiosta pahimman vajeen Villen lähtö taitaakin jättää Kapteenin kynän tasoon. Henkilökohtaisesti jään kaipaamaan varsinkin Villen seuraa takarivillä pitkillä bussimatkoilla sekä pukukopissa. Villeä parempaa joukkuekaveria ei usein osu kohdalle. Kiitos kahdesta viime vuodesta ja onnea toiselle maailmanvalloitukselle!

Tänä vuonna Kouvolan Kouvojen kapteenina debytoi 20-vuotias Kouvolalaistuva Vantaalainen vyöllään 2,5 kautta korisliigaa ja läjä nuorten maaotteluita; haluan kiittää koko Kouvojen organisaatiota jälleen yhdestä luottamuksen osoituksesta itseäni kohtaan. Vaikka kokemuksessa jään viimeisimpien kapteenien Katajan ja Kauniston jalkoihin, uskon saaneeni kyseisiltä herroilta hyvät eväät auttamaan osaltani Kouvoja jatkamaan perinteitään yhtenä Suomen huippukoripalloseuroista. Vaikka Kauniston saappaat ovat liian isot, laitan niiden kärkiin paperitupot ja toivon selviäväni ilman rakkoja.

Kun bussimme kaartaa Mansikka-ahon pihaan, on aika vetäytyä vähin äänin hyvin ansaituille yöunille. Vaikka on makea voitto taskussa, ei ole aikaa lepsuiluun; jo huomenna (eli tänään, onpas kello paljon) alkaa valmistautuminen seuraavaan koitokseen. Paljon puhetta herättänyt liigan pelimäärä on sekä siunaus että kirous: seuraava peli on aina oven takana. Mahdollisuutta kasvojen pesuun huonosti sujuneen pelin jälkeen ei tarvitse odottaa, mutta hyvän pelin jälkeen on pystyttävä toistamaan sama heti perään. 40 peliä on pitkä kausi. Olemme juhlallisesti ohittaneet kauden puolivälin puolivälin puolivälin krouvin. Ajatus siitä, että taas seuraavaan reiluun viikkoon on vielä kolme peliä lisää (jonka jälkeen kautta on 'enää' 32 peliä jäljellä), tuo mieleeni suosikki tv-sarjani Entouragen suosikkihahmoni Ari Goldin lausahduksen: 'We're going to hell, so bring your sunblock'.

-Antto-

Matkalla maailman ääriin ja takaisin

”Mitä jos nukkuisit? Ja mitä jos nukkuessasi näkisit unen? Ja mitä jos siinä unessa menisit taivaaseen ja poimisit sieltä vieraan ja kauniin kukan? Ja mitä jos herätessäsi sinulla olisi tuo kukka kädessäsi? Ah, mitä sitten?”

- Samuel Taylor Coleridge -

On hyvin mahdollista ettei Herra Coleridge kovana romantikkona ajatellut koripalloa lausueessaan ajatuksensa. On myös oletettavaa että Herra Coleridge pohti ajatuksessaan ennemminkin unen ja todellisuuden hämärää rajaa kuin elämän päämääriä, mutta ei anneta näiden pienten ongelmien haitata ainakaan näin alussa, eihän? Kysehän on aina asioiden tulkitsemisesta onnellisuuteen ja omaan elämään sopien, niin runoudessa kuin koripallossa. On myös hyvin todennäköistä, etten minä ajatellut koripalloa lukiessaan ensimmäisen kerran Coleridgen ajatuksia, mutta niin nämä sanat vain kummasti ponnahtivat takaisin pieneen mieleeni kotimatkalla ennätykselliseltä Tampereen reissulta.

Päämäärät motivoivat meidät läpi harmaan arjen ja vastoinkäymisten, mutta mitä päämäärän saavuttaminen oikeastaan on. Kaikessa ihanuudessaankin se on vain murto-osa ihmisen elämää, ohikulkeva hetki elämän jatkuvassa seikkailussa. Nyt minä hahmottelin sen hetken edessäni ja halusin päästä sinne välittömästi. Suljin silmäni ja yritin unessani löytää minun ja Kouvojen tavoitteet ja toiveet. Toivoin herätessäni olevani keskellä kultaa ja glooriaa. Kouvot matkalla Euroopan kentille, nuoret kehittyneenä miehiksi ja minä tämän kaiken keskellä kädet pystyssä ja naama leveässä virneessä. Me teimme sen!

Huomasin vastoin uskomuksiani toivovani pääsyä määränpäähän ilman sitä karikkoista polkua, mikä on jo levittäytynyt eteeni. Halusin niin kovasti poimia kauniin kukan käteeni ja tuoda sen todellisuuteen. Unohdin että elän matkalla, en päämäärässä. Ja jos haluaa maljansa täytenä on pakko olla valmis taistelemaan, ottamaan mustelmia, kaatumaan ja nousemaan. Samalla tietäen sen olevan vain osa loputonta itsensä oppimisprojektia.

Alkanut kausi on tulosten muodossa osoittanut arvaamattomuutensa. Kouvojen virallinen tähtäin on jo lauseena niin paljon mahdollisia vastauksia antava, siihen sekoitettuna uusi valmennusjohto ja kasa nuoria pelaajia takaa vuodesta mäkisen. Mutta ainakin pyöräillessä alamäessä menee kovempaa tai miten sen kukin haluaakin nähdä. Ettei asiat olisi liian yksinkertaista on samassa sopassa annettu Herra Kaunistolle kapteenin titteli. Nyt joukkueen kannustavana isovelihahmona ja kapteenina, mutta samaan aikaan raadollisen tulospohjaisena palkkasoturina, olen huomannut tehtäväni haasteet. Kapteenina olen osavastuussa nuorten pelaajien oppimis- sekä kehitysprosessia ja näitä työni tuloksia pystyy seuraamaan nuorten kehityksessä ja poikien suulla kareilevan hymyn leveydestä. Kolikon toisella puolella on ammattiurheilija, pelaaja jonka työnsaanti riippuu tuloksista, eikä vähiten omista suorituksista. Ihan niin kuin en olisi ollut hieman eksyksissä jo ennen tätä kaikkea.

Yhtä sekava tilanne on varmasti jokaisella katsojalla. Halu seurata voittavaa joukkuetta on selviö. Häviämisen ei pidä kuulua yhdellekään asiaan sydämellään paneutuvalle ihmiselle, ei ainakaan ammattiurheilussa. Jos ja kun tappionhetki kuitenkin koittaa on pystyttävä näkemään isompi kuva. Onko joukkue mennyt eteenpäin ja viekö tekeminen kohti parempaa tulevaisuutta? Niinpä niin, kauniita sanoja. Minä en osaa hävitä edes Afrikantähteä pelatessa, saati sitten koripallossa, jota oikeasti luulen osaavani. Kärsivällisyys onkin minulla joululahjalistalla ensimmäisenä, toivottavasti teille sitä on jo annettu.

Kesken kolumnin kirjoituksen nostan katseeni työpöydällä olevaan valokuvaan, espanjalaiset oravaystävätäni Jorge ja Santos virnistävät aurinkovarjon alla edessään täysi pussi pähkinöitä. Kaikessa koripallovimmassani olin jo unohtanut mikä minulle on tärkeintä. Oikeassa maailmassa en ole kapteeni, en palkkasoturi, vaan olen tuleva valtiotieteiden maisteri ja huippupianisti, siis ainakin päämääräisesti. Olen matkalla kohti glooriaa silmät auki kulkeva elämäntutkija ja ennen kaikkea tietoinen, että Herra Coleridgen mainitsema vieras ja kaunis kukka voi kasvaa ihan missä vain, vaikkapa Kouvolassa. Nyt vain täytyy pitää siitä kiinni.

Nautitaan pimeästä.

Ville Kaunisto